Ennen kuolemansa vanha nainen kirjoitti kirjeen selvittäen, kuka hän todella oli. Kun hänen hoitajansa löysi kirjeen, hän ei tiennyt mitä ajatella...
Joka päivä tuhannet vanhukset kuolevat vähin äänin vanhainkodeissa. Lähimmäiset eivät ole heidän vieressään pitämässä kädestä, kukaan ei itke, kukaan ei kaipaa, ja nämä vanhukset ovat tuskallisen tietoisia siitä. Joskus nämä yksinäiset vanhukset antavat periksi jo elinaikanaan. Esimerkkinä nainen, joka kirjoitti kirjeen hoitajilleen, joka selitti kaiken, mitä emme ymmärrä katkerasta, nuhjuisesta ja apaattisesta vanhuksesta, jota pitää vain kärsivällisesti sietää tai jättää huomioimatta...
Kun hoitaja löysi edesmenneen huoneesta kirjeen, hänellä alkoi omatunto kolkuttaa. Voimme välttää tämän tunteen jos osaamme toimia!
Mitä näet, kun katsotte minua, rakkaat hoitajat? Mitä näette?
Mitä mietitte kun katsotte minua?
Anna minun arvata...hapan, paha vanhus, ei turhan iloinen. Oudot tavat ja poissaoleva katse.
Vanha nainen, jolta tipuu aina ruoka ja joka ei sano mitään. Ärsyynnytte silloin kovin ja kuiskaatte niin, että kuulen: "Hän voisi edes yrittää olla mukavampi."
Teille vaikuttaa siltä, että mielessäni ei liiku mitään, varsinkin kun olen aina kadottanut jotain, enkä edes muista, oliko se kenkä vai sukka.
Tiedätte, että voitte tehdä minulle mitä haluatte, protestoinnistani huolimatta.
Mielestänne minun ainoa tehtäväni on pitkä kylpy tai vielä kauemmin kestävä ruoan kanssa leikkiminen.
Ajatteletteko niin minusta? Senkö näette? Siinä tapauksessa avatkaa silmänne, rakkaat hoitajat, koska ette näe minua lainkaan. Kerron teille, kuka olen, kun käskette minua tekemään jotain tai kun pyydätte minua syömään.
Olen kymmenvuotias tyttö, jolla on rakastavat vanhemmat, veljet ja siskot.
16-vuotias, joka kävelee pää pilvissä, joka uneksii suuresta rakkaudesta.
Parikymppinen hullun lailla rakastunut, joka pian vannoo jotain, joka kestää loppuelämän.
25-vuotiaana naisena, minulla on omat lapset, jotka kasvatan mahdollisimman hyvin, ja joille tarjoan turvallisen, rakastavan kodin.
Nyt olen kolmekymppinen, ja lapset kasvavat aivan liian nopeasti...heitä alkavat viettää aikaa ikätovereidensa kanssa ja vähemmän meidän kanssa.
Olen jo neljäkymppinen ja lapset ovat aikuisia, jotka ovat muuttaneet pois kotoa.
Minulla on aina vierellä ihana mieheni, joten olen joka tapauksessa onnellinen.
Olen viisikymppinen ja taas kodissani on lapsia, ihanat lastenlapseni. Mieheni kanssa hoidamme heitä mielellämme.
Nyt olen rikki. Mieheni kuolee. Elämäni rakkaus.
Katson tulevaisuuteen ja...en näe mitään.
Lapsillani on omat lapsensa. Elän muistoissa.
Olen jo vanha. Vanhuus on kauheaa. Joskus nauran omalle iälleni kuin olisin hullu. Ruumiini käpertyy, viehättävyyteni ja arvokkuuteni ovat hävinneet jonnekin. Minulla ei ole voimia.
Nyt olen vain kivi, jossa sydän vielä lyö.
